Tähän asti puhutaan klisein, toistamalla, kertaamalla, matkimalla aina vain. Kuvataan puu, oksa, kivi, kallio sen saman polun varrelta, jota kaikki ovat kulkeneet kerran tai kaksi. 

Ja kun saavutaan maahan, jossa kukaan ei ole käynyt, sanat eivät enää tottele tai tuo täyttymystä. Ne jäätyvät jo vatsaan eivätkä muodosta luita hyytelömäiseen lihaan, savusta ei synny kirjaimia eikä tavuja.

Tai jos ne synnyttävät uuden kielen, sitä kieltä ei tunnista kukaan, koska se syntyi maassa, jossa kukaan ei ole vielä käynyt. Se ei puhuttele ketään, se ei tuota hymyjä eikä kyyneleitä kenenkään kasvoille. Se on kylmä kieli, vaikka minä sanon. En lakkaa koittamasta kertoa; se kieli soi kertojan suussa kuin kitalakea silittävä käki, hyväily pitkin hipiän sisäpintaa. 

Sillä se on uusi kieli, kivusta syntynyt, hapetonta avaruutta hengittävä, kitukasvuinen. Riipaisevan rakas, oma.

Ja tämä on sen taju: yksinäisyys ei ikinä hellitä. Niin kaunis kuin maailma onkin, se on totinen. Tukokseen asti täysi ja silti selittämättömällä tavalla sylitön. Eikä se koskaan lopu, koska sitä niin hartaasti rukoillaan jatkumaan ja toistamaan ja kertaamaan ja matkimaan sitä, mikä on jo kuollut.

Ei seikkailua, lakkaa vilkuilemasta, lopetetaan leikki. Kuljettu tie on jo kuollut.

Kuulitko toivon äänen? Se sanoi: Tervetuloa tyhjyyteen. Täällä kaikki on niin kovin tärkeää.