En ehtinyt kovin kauas kotoa
kun tajusin: pystyn parempaankin. 

Lähikaupan sijasta kävelin hoivakotiin, josta lähetin äidille viestin:

Täällä jano on kova.
Täytän kymmenet lasit ja varmistan ettei kukaan valita.

Äiti vastasi: Entä jauho, jota taikinaan tarvitaan? Kotona kulho kumahtelee tyhjyyttään, vatsat murisee marssia. Sotatila. 

Suutuin:

Minäkö tarpeeton? Et arvaa miten vaikeaa on saada vanhukset nielemään.

Sitten viivyttelin.

Ja koska murjotin muualla aamuun asti, oli isä kotona jo kuollut. Hänen otsansa nojasi lautasta vasten, kylkiluut harottivat sinertävän kehon kahta puolta.

Äiti jaksoi vielä hetekan pohjalta huokaista; Hyvä kun tulit, tyttö.

Mitäpä minä? Unohdin jauhot, kauppa oli jo kiinni. Levitin käsiä ja käänsin kulhon äidille kypäräksi. Kovin oli lommoisen näköinen, en soisi sen enää ottavan osumaa.