Terveisiä naapurista.

Meidän olohuoneessa on hurtta. Musta, kiiluvasilmäinen, valpas. Hyvä tai paha, mahdoton sanoa. Me emme ole uskaltaneet kokeilla pakoaskeleita, ettei se ottaisi lahkeesta kiinni. Emmekä lähestymistä ettemme suinpäin suostuisi sen irvistävien ienten eteen. Kuvittele matala murina niin kuin taivaanrannan takaa hitaasti alkava maailmanloppu kohti meidän taloa, perhettä, minua ja siskoa.

Mistä se tuli? Me emme tiedä mistä tulimme itsekään, tuskin kaukaa.

Täällä meidän koti on, näethän sinä, seinän takana. Ja juuri täällä hurtasta liikkuu tarinoita, joita me kernaasti kuuntelemme. Koska jos tarinassa on hurtta, niin olemme mekin. Ja jos hurtta puuttuu, puutumme mekin. Niin pieni meidän kotimme on ettei meistä ole moneksi jakaantumaan, moniin tarinoihin, monin tavoin.

– Tämä riittää, sanoo sisko, ja se on totta. Ei enempää jaksaisi kantaa kukaan. Pienetkin solusopukat pelko meissä täyttää ja pyrkii pakahduttamaan. Niin, tässä on meille tarpeeksi.

Astelemme hidastetuin liikkein, henkeä pidättäen, huoneesta toiseen. Meidän nilkkamme naksuvat, joskus meitä aivastuttaa, mutta kaiken me kätkemme – olemme oppineet – hurtalta, joka ei ole ihan eläin eikä ihan peto. Me sanomme sitä hurtaksi, koska se on ruma sana ja ruma hurtta, koirasta kaukana vaikka kantaa pantaa.

Tosiaan – sillä on panta, ketä se uskoo? Täytyyhän sillä olla tasonsa; se mikä tapahtui, ja se mitä kohti kulkea. Liikkumatta lainkaan, meidän olohuoneessa.

Sisko ehdottaa että se on kiintynyt meihin. Se viihtyy perheen luona, lämpö ja huolenpito. Sitten me nauramme hiljaa; mahdottoman hassu ajatus. Miten kukaan tai mikään voisi kiintyä varpaillaan kulkeviin, hengitystä pidättäviin tyttöihin, poikiin, jotka päästävät huoneisiinsa hirviöitä.

Ja hirviöksi me luulemme – sisko ja minä – että se itsensä tuntee. Hirviö on sen sairauden nimi. Sitä se miettii meidän olohuoneessa, missä on sille tilaa. Meidän olohuoneesta on sille annettu tilaa koko talo, ja kaiken se käyttää, jokaisen nurkan savupiippuun asti.

Yläkerrassakin, missä on meidän huone eikä hurttaa, on sen hengitys niin tiheä ettei meille riitä happea. Haukomme henkeä ja valvomme kaikki yöt, vuoronperään, kaiken varalta. Ja meidän jäsenemme ovat kylmät ja kankeat, koska meidän lämmin veremme pelkää vuotamista, käpertyy sykkyrälle sydämeen kaikki ujo punainen neste, niin että pakahtuvin rinnoin me palelemme valvoessamme kaikki yöt. Sisko ja minä vuoronperään, kaiken varalta.

Sinertävin sormin painelemme ikkunalasia, ja mietimme mikä on pelottavaa – hurtta joka sentään elää vai me, jotka olemme kuolleet mutta kävelemme silti. Liikutamme kättä, taivutamme polvea. Ja joskus sisko sanoo: – Se pelkää. Meitä se suuri ja pelottava hurtta pelkää. Ja meitä naurattaa melkein ääneen.

Voihan olla että jonakin sokerihumalaisena päivänä kun yhdentekevyyden tunne käy ylivoimaiseksi, me astumme olohuoneeseen suorin askelin. Istumme tehtaan paketissa olevalle nahkasohvalle, ja avaamme television hurttaa muka huomaamatta, sydän vapisten. Jonakin hulluna hetkenä menemme, mitenkään suunnittelematta suinpäin sitä kohti, minä minuna ja sisko siskona. Otamme paikkamme meidän olohuoneessa, missä on meidän koti.