Hän oli kaikista kiltein poika,
huomaavaisin aviomies,
uhrautuvaisin isä.

Niinpä hänen täytyy nyt sukeltaa syvimpiin varjoihin.
Kulkea kuset housuissa Espalla aamukymmeneltä,
heinänkorsia hartioilla, kourassa kilkkaava muovikassi.

Antaessaan vitutukselle vallan hänelle
eivät riitä sanat eivätkä nyrkit.
Kirveellä hän kiskaisee, kerran.

Kun häntä uhkaa kirroosi, päättää hän
kuolla vähintään kolmeen litraan kotipolttoista.

Kenties hänen hautakiveensä huomenna kaiverretaan:
”Tässä lepää maailman perusteellisin mies. Kulki
kaikki polut oman astiansa reunoja rikki raastaen.”

Hukkaan joutuu se, jonka pitää häneen rakastua.
Onhan hän itsekin uponnut omaan äärettömyyteensä.

Ei ikinä, ei kukaan voi kulkea hänen rinnallaan,
vaan sitoutuessaan olisi sitouduttava hänen jalanjälkiään
hakemaan, hänen kuormaansa keventämään,
hänen tuhojaan korjaamaan,
hänen onnistumisistaan iloitsemaan

niin kuin lapsen tai jumalan.