En tiedä elämästä enempää.

Meni monta aamua päivää yötä, eikä siitä oikein selvää saanut.

Se kohisi, ryöpsähteli, mateli. Vikuroi ilman ohjausta, otti tovin omaa aikaa. Vaikeni, rykäisi, avasi suunsa kuin jotakin sanoakseen.

Uskotko?

Sillä hetkellä jokainen solu minussa nousi varpailleen, pidätti hengitystä. Sydän pakahtui patoutuvasta virrasta, joka olisi juuri silloin, sen pienen hetken ajan, voinut purkautua puroiksi jäseniin.

Läpilyönti.

Enempää en sano. Edemmäs en pääse.

Näissä kaupungeissa, tänä päivänä, tämäkin menetys on lohtu.