Eräänkin illan jälkeen hän tuli kotiin sietämättömän nälkäisenä. Penkoi kaikki kaapit ja keksi näkkileivät, niiden päälle mätitahnaa ja salaattia.

Minä siihen, että niistä oli tarkoitus rakentaa huomisen raamit. Oli tarkoitus retkeillä rantaan ja tehdä eväät. Oli tarkoitus iloita.

Hän nauroi vain, seesaminsiemen hampaiden välissä, ja voiteli uuden leivän: – Minäpä iloitsen jo tänään.

Sohvalle hän otti leffaeväiksi mukaansa lautasia ja laseja isolle tarjottimelle, pureksi posliinia niin että narske kuului.

Yöllä makuuhuoneessa yllätin hänet imemästä alushousuja. Minun siinä kädet puuskassa seisoessani nosti hän katseensa ja sanoi: – Nälkä ei hellitä, tarvitsen lisää.

Niin minun oli myönnyttävä siihen, että hän siltä seisomalta pyjamahousuissa hiihteli naapurin leskinaisen luo, paljonkin avarampia aluspöksyjä pureksimaan. Mutta palatessaan oli hän entistä levottomampi ja silmäili minua peloissaan.

– Älä katso minua noin, sanoin: – Ei minulla ole nälkä. En ole sinulle uhka ollenkaan.

Kuljin huoneitten läpi ja osoitin kutakin kalustetta. Seiniä ja ovia. Sanoin: – Katso ympärillesi, näethän sinä, että kaikki on sinun. Kyllä sinulle ravintoa riittää.

Siihen hän sitten rauhoittui, laski kädet syliin ja pyysi juotavaa. – Janottaa suolainen pillu, sanoi hän hiljaa ja sulki silmät.