Toki voidaan kokeilla avoimuutta.

Että kerrotaan kaikki, eikä kanneta sisällä salailun taakkaa.
Mykkää katkeruutta niin kuin sielun kivistä koteloa.

Kun me molemmat tasan tarkkaan tiedetään kuoppa,
joka on siinä kun toinen sanoo:

– Kerro ole kiltti. Sano suoraan ole kiltti.

Sen kuopan pohjassa me ollaan alokkaita,
sinä ja minä, käsissä kranaatit.
Jos kranaatin heittää, tietää:
se vierii takaisin omaan syliin.

Jos sen räjäyttää, räjähtää itse.
Jos sen yrittää piilottaa, katoaa itse.
Jos sen jättää taakseen – auta armias,
tulevaisuutta ei enää ole.

Ja kun toinen itsepintaisesti pyytää:

– Kerro ole kiltti. Me ei selvitä muuten.
Voi kranaattia pitää kämmenellään:

– Sano sinä mikä on.
Kerro mitä mietit, ja näe:
lanka palaa jo,
eikä se ole pitkä.

Täytyyhän ihmisen pystyä pitämään virtansa vuolaana,
ilman patoja.
Täytyyhän avautua toisen edessä,
joka on janoinen ja odottaa kumivene kainalossa,
päästä soutelemaan.

Kun toinen haluaa olla sisällä.
Ei lähellä,
ei luona,
ei vieressä.

Sisällä.