Hyvin pian siitä kun viimeksi puhuimme, putosin kuiluun ja pimeässä kosteassa kivionkalossa alaspäin menemistä on siitä asti pidellyt.

Välillä olen tunnistavinani ohikiitävissä seinissä graniitin juovia ja ilahdun kodin ajatuksesta, lujasta ja pettämättömästä. Yhtä paljon ilahdun valkoisen marmorin välähdyksistä, joiden kaukaisesti tiedän kertovan vaihtoehdoista ja valinnoista.

Kovin kauas en enää mene. Viisari näyttää jo viimeistä päivää.

Huolet pois.

Tasaiselle pinnalle päästessä kyse on enää tasoista ja perspektiivistä. Minä minuna ja sinä sinuna puhumme kenties taas.

Me onnekkaat, olevat.