Eron aikana päästetyt puheet pitäisi lukita pieneen betoniarkkuun ja kaivaa arkulle kivikamaraan asti ulottuva kuoppa keskelle autiota liikenteenjakajaa, jolle yksikään paljas jalka ei ikinä astu. Eron aikana päästettyjen puheiden ja betonikuoren päälle pitäisi lapioida kolme rekkakuormallista savea päälle.

Ehkä eron aikana päästetyt puheet voi vuosituhannen jälkeen nostaa esiin, ja todeta miten mutkat ja vihlovat vatsankäänteet ovat muodostaneet betonipintaan lumoavan fossiilin, jota ei edelleenkään voi katsoa ilman kyyneleitä.

Niin, ja eron aikana koetut tunteet pitäisi kohottaa herkin sormin kohti taivasta, hartiat sietämättömästä taakasta melkein maahan sulaneina pitäisi pystyä olemaan hetki hievahtamatta.

Pitäisi odottaa.

Pitäisi hengittää.

Kun eron aikana koetut tunteet seuraavana hetkenä kipinöivät väsyneistä käsistä pimeyteen, valo ei ole ikinä ollut yhtä kirkas. Lämpöä ei voi verrata mihinkään tähänastiseen.

Kun eron jälkeen kävelee, syö ja nukkuu, koti on kallonpohjassa. Maisema eteenpäin avautuu oman hermoston kautta. Galaksi elimestä elimeen. Taivaanranta läpeensä tuttu ja turvallinen.