Mammuttimainen tarina melkein mammutinkokoisesta Rolfista, joka melkein katosi.

Oletko käynyt Korkeasaaressa? Siellä asui minun lapsuudessani visentti, sellainen valtavan suuri ja karvainen otus, vähän kuin härkä. Ehkä sinäkin olet nähnyt sen.

Wikipedia tietää, että visentti on Euroopan suurin maanisäkäs ja amerikkalaisen biisonin lähisukulainen. Visenttejä ei vain ole maailmassa kovin montaa. Ei ollut edes minun lapsuudessani. Oikeastaan visentti oli vähällä kuolla sukupuuttoon jo yli sata vuotta sitten.

Tiedätkö mikä on sukupuutto? Ei, se ei ole sairaus eikä moottoriajoneuvo. Sukupuuttoon kuoleminen tarkoittaa sitä, että kokonainen eläinlaji uhkaa kadota maailmasta.

Dinosauruksetkin kuolivat sukupuuttoon. Pitkälti sukupuutosta johtuu, ettei Korkeasaaressa ole dinosauruksia.

Minä olen jo aikuinen, ja töissä kirjastossa. Olen tiskin takana se täti, jolta tullaan kysymään sarjakuvia tai kouluaineessa tarvittavan taiteilijan elämänkertaa. Olen siis kirjastotäti. Se silmälasipäinen, jonka hiukset harottavat ja joka hymyilee herkästi.

Lapsena taisin olla vähän omituinen. Haaveilin ja uneksin ja töpeksin, ja hyvin usein äiti ja isä sitten hakivat minua puistosta tai lähimetsästä, kun olin unohtunut tutkimaan muurahaisia, enkä palannut sovittuna aikana kotiin.
Kerran äiti joutui noutamaan minut koulusta iltapimeällä, kun olin jäänyt sinne tuntien jälkeen katselemaan siistijöiden työtä. Sitä miten paljon vaivaa ja aikaa menee esimerkiksi yhden pulpettiin kiinnitetyn purukumin irrottamisessa. Joku on tökännyt sen sinne TÖKS, ja sitten siivooja hankaa ja raaputtaa ja hinkkaa sitä pois RAAH RAAH RAAH RAAH ja loputtomiin RAAH.

Ulkosalla kuuntelin luonnon ääniä, lintuja ja tuulta ja pieniä örriäisiä, jotka surisevat, pörisevät, inisevät ja lepattavat. Silloin, lapsena, olin aivan varma, että kaikilla elävillä olennoilla oli minulle tarina kerrottavana. Ja tarinoista pidin. Siksi minua pidettiin haaveksijana ja uneksijana ja töpeksijänä. Kuuntelin örriäisten tarinoita.

Taisin olla omituinen lapsi. Ymmärrän sen nyt, mutta lapsena örriäisten tarinat eivät tehneet minuun vaikutusta. Oikeastaan kuuntelin niitä usein vain puolella korvalla, sillä monet örriäiset ovat armottomia jaarittelijoita ja pyrkivät korostamaan omia ansioitaan rasittavuuteen asti. Mutta on hyviäkin tarinankertojia, ja kerrassaan käsittämättömän hyviä tarinoita.

Yhden sellaisen tarinan kerron nyt sinulle. Kuulin sen lapsena Mustikkamaan sillan kupeessa koppakuoriaiselta. Tarina kertoo visentistä. Ei siitä visentistä jonka lapsena näin, vaan sen enon isoäidin vaarista.

Tarinan visenttikaveri ei elänyt Korkeasaaressa, vaan vapaana kaukaisessa metsässä Romanian rajan takana, jo ennen minun syntymääni. Visenttikaverin nimi oli Rolf.

–

Rolf oli vakuuttavan kokoinen visentti. Siksi Rolf on hän, eikä se. Kolmevuotiaana hän oli melkein aikuinen, siis pitkälti teidän pikkuauton kokoinen. Hänen jalkansa olivat kuin liikennevalotolpat, eikä pää olisi mahtunut teidän kylpyhuoneenne peiliin kokonaan, jos hän jonakin aamuna olisi sinne tepastellut vastaheränneenä ja tukka pystyssä, sinun viereesi hampaitaan harjaamaan.

Rolf oli iso visenttipoika, ja kuului hyvin maineikkaaseen laakeankallionlaiduntajat-sukuun. Jos tiedät jotakin visenteistä ja niiden kuninkaallisista sukuhaaroista, olet varmasti kuullut Rolf von Laakeankallionlaiduntajasta.

Sana ”von” etu- ja sukunimen välissä tarkoittaa sitä, että tämä visenttisuku oli todellakin kuninkaallinen. Rolfin isälle oli myönnetty arvokas aatelisherran arvo, koska isä oli nuorena juoksennellut siellä ja täällä, osallistunut sotiin ja taisteluihin.

Toisin sanoen Rolfin isä oli piileksinyt ansiokkaasti kallio-onkalossa, kun saksalaiset hyökkäsivät Venäjälle, ja pommit alkoivat lentää. Rolfin isä oli onnistunut piilottamaan luotisateelta myös pikkuveljensä, ja kiljunut niin kamalasti, että useampikin sotaisa ihminen pyörtyi pyssynsä ääreen.

Siksi Rolfin isästä tuli arvokas aatelinen von Laakeankallionlaiduntaja. Ihan pieneksi hetkeksi Rolfin isä vaimensi pyssyt ja teki maailmasta turvallisemman paikan.

–

Rolfin lapsuudessa visentit alkoivat olla harvinaisia. Sukupuutosta ei silloin puhuttu, mutta jokaisen visenttivauvan syntymä oli suuri ilon ja juhlan hetki. Ensin visenttivauvoja syntyi vuosittain kymmeniä. Sitten enää muutama, lopulta visenttivauvoja ei syntynyt kaikkina vuosina ollenkaan.

Kun Rolf syntyi, edellinen visentti oli jo kolmevuotias, eikä seuraavasta visenttivauvasta ollut tietoakaan. Eikö ole kamalaa?

Hienon suvun pienenä poikana Rolfilta odotettiin hyviä käytöstapoja ja ylevää luonnetta. Ruokalaitumella hänen piti pureskella heinänsä arvokkaasti eikä kylvyssä saanut kiljua. Visenttisuku hankki Rolfille hienoimmat lelut, ja komeimmat palikkasarjat, ja pisimmät puumiekat, jotta Rolf voisi leikkiä arvonsa mukaisesti.

Ja kyllähän Rolf joskus leikkikin, paini kaurisperheen poikasten kanssa ruohikolla, ja härnäsi unisia karhuja talvisin muiden mukana, mutta Rolfin leikki oli ponnetonta ja vaisua ja siitä puuttui kaikki sellainen töminä ja huiske mitä lasten leikeissä yleensä on.

Jos Rolfille annettiin upea puuvene joella uitettavaksi, Rolf tutki venettä ja asetti sen sitten huolellisesti puun oksaan. Kun isä kyseli Rolfilta, miksei Rolf halunnut uittaa venettään, Rolf sanoi: ”Äh, siellä sataa.” tai ”Pyh, kaverit eivät tule mukaan.”

Mutta jos aurinko paistoi ja kaverit olivat paikalla, Rolf vain seisoskeli puun varjossa ja sanoi: ”Äh, polvea kolottaa.”

Ja jos Rolf joskus osallistuikin vastoin tahtoaan muiden mukana miekkailuleikkiin, niin hän lopetti heti kun vain keksi syyn lopettaa.

Ja koska Rolf ei kiinnostunut erityisesti mistään – ei juoksemisesta, ei miekkailusta, ei uimisesta, ei karjumisesta, ei palloleikeistä – hän ei kehittynyt kovin taitavaksi missään.

–

Joskus Rolf puhui siitä, miten hienoa olisi olla metsän nopein juoksija. Mutta kun äiti yritti houkutella häntä harjoittelemaan, Rolf sanoi: ”Äh, meidän metsässä on liikaa mättäitä.” Ja jos isä ehdotti harjoittelumatkaa tasaiselle arolle, Rolf sanoi: ”Pyh, sinne on liian pitkä matka.”

Rolfin isä sanoi: ”Poika ei ole löytänyt itselleen sopivaa lajia.” Ja niin nuorempi setä lähti kokeilemaan Rolfin kanssa kalliokiipeilyä, ja vanhempi setä harjoitteli Rolfin kanssa painia. Eno kutsui Rolfin kanssaan kiviä heittelemään, ja äiti opetti Rolfia tanssimaan.

Rolf kyllä kokeili kaikkea, ja sanoi kohteliaana visenttipoikana että ”Oli mukavaa”, ja kun kysyttiin voisiko Rolf kokeilla lajia uudestaan, Rolf hymyili vaisusti ja vastasi: ”Ehkä”.

Mutta ei, oikeasti Rolf ei ikinä innostunut mistään, tai lähtenyt omin päin mihinkään.

Rolfin isä sanoi: ”Me emme keksi pojalle tarpeeksi hyvää tekemistä. Annetaan hänen itse päättää.” Ja niin Rolfilta kysyttiin: ”Mitä sinä haluat tehdä?” Ja Rolf vastasi: ”Äh, en minä tiedä.”

Isä kysyi: ”Mikä saisi sinut hymyilemään?” ja Rolf vastasi: ”Pyh, en halua hymyillä.”

Rolfin äiti sanoi: ”Sinä olet minulle rakkain maailmassa, ja teen sinun hyväksesi mitä vain. Annan sinulle vaikka taivaan peitoksi, tai järven kylpyammeeksi. ME olemme hurja visenttiheimo, ja meille kaikki on mahdollista.”

Mutta Rolf vain huokaisi syvään.

Isä kurtisti kulmiaan ja puhui: ”Mikä saisi sinut innostumaan? Mikä sytyttäisi silmiisi kipinät, ja saisi sinun sorkkasi tanssimaan ilosta? Sano vain, poikani, mitä haluat, ja me annamme sen sinulle.”

Rolf mietti, mietti ja mietti. Isä vaihtoi asentoa ja yskäisi hermostuneena. Rolf mietti yhä. Äiti alkoi katsella hajamielisesti ympärilleen, ja Rolf mietti.

Viimein Rolf sanoi: ”Korkealla vuorilla on kuulemma jäätä. Jos saisin jäätä, niin sepä vasta olisi hienoa.”

Ja niin koko visenttisuku valjastettiin hakemaan pienelle aatelispojalle jäätä kaukaa vuorten harjoilta. Jää kuljetettiin visenttikylään valtavissa puunoksien peittämissä kärryissä, ja vietiin viileän luolan alimpiin onkaloihin piiloon, ettei se sulaisi pois.

Se oli visenttisuvulle raskas retki.

Kun Rolfilta kysyttiin, tehtäisiinkö kallisarvoisesta jäästä vaikkapa jääkenttä, jolla voisi luistella, Rolf ravisti päätään ja sanoi: ”Pyh”.

Kun häneltä kysyttiin haluaisiko hän tehdä jäällä jotakin muuta erityistä, Rolf otti suuren jääkimpaleen ja alkoi koputella sitä hajamielisesti: ”Ehkä”.

Kului viikko ja Rolf vuoli yhdestä jääkimpaleesta jotakin visentin muotoista. Teos asetettiin esiin kylän keskelle. Kaikki kehuivat sitä kilpaa. Sanottiin että Rolfilla on erityisen taiteellinen silmä muotojen suhteen, ja että hän on erittäin luovalla tavalla huomioinut valon ja varjon leikittelyn rosoisella pinnalla. Ja että hänestä tulisi vielä suuri taiteilija. Mutta toista jääkimpaletta Rolf ei halunnut.

Kun äiti kysyi voisiko jäästä tehdä jotakin muuta, Rolf vastasi: ”Äh, jää on tylsää.”

Ja Rolfin tekemä jääveistos suli pois ja unohtui, niin kuin suli ja unohtui kesän tullessa koko viileän luolan vuorilta kannettu jääkuormakin.

Silloin Rolfin isä sanoi: ”Kuulehan nyt, poika. Visentti on suuri ja mahtava. Ei sitä voi väkisin pakottaa mihinkään. Ei sitä voi kantaa eikä työntää mihinkään, jos se ei itse halua mennä. Mutta jos se ei halua tehdä mitään eikä mennä mihinkään, metsästäjä tulee ja ampuu sen.”

”Äh” Rolf sanoi: ”te suojelette minua metsästäjältä”.

–

Rolfin isä oli huolissaan ja aivan syystäkin.

Mieti mitä tapahtuisi, jos sinivalas meressä sanoisi että minäpä en jaksa tehdä tänään mitään? Tuokaapa minulle ruokaa. Kuka kumma kantaisi tuhansia ämpäreitä planktonia valaan suuhun?

Ehkä jo tiedätkin, että aikuisuuteen liittyy paljon vastuuta. Aikuisen pitäisi itse osata hankkia ruokaa, peseytyä, keskustella ja perustella kantansa. Pitäisi osata sanoa tarpeen mukaan sekä KYLLÄ että EI. Aikuisen visentin vastuulla on sopivien laidunten etsiminen ja perheen suojeleminen.

Sellaisia asioita visenttilapset opettelevat leikkimällä ja harjoittelemalla, aivan kuten ihmislapsetkin harjoittelevat vastuuta leikin kautta. Mutta Rolfia mikään ei kiinnostanut.

Kohta koko visenttisuku riiteli keskenään. Oli niitä, jotka sanoivat ettei Rolfin todellakaan tarvitsisi tehdä mitään, koska häntä ei kiinnostanut, ja koska HÄN oli kuninkaallinen, ja koska visenttiä ei voi pakottaa, ja koska perhe pitäisi hänestä huolta. Näin sanoi Rolfin äiti.

Ja sitten oli niitä jotka sanoivat, että Rolfin olisi pakko oppia vastuunsa, koska kaikkien elävien olentojen on pidettävä huolta itsestään, ja koska Rolf ei selviäisi aikuisena visenttinä tekemättä mitään. Näin sanoi Rolfin isä.

Rolfin äiti sanoi rakastavansa poikaa niin paljon, että pitäisi Rolfia aina omana vauvanaan, suojelisi tätä ja pitäisi tästä huolta. Rolfin isä sanoi rakastavansa poikaa niin paljon, ettei antaisi pojan kohdata maailmaa avuttomana ressukkana, joka ei osaa pitää huolta itsestään.

Rolf itse asettui äidin kannalle. Visenttipoikaahan ei kiinnostanut juuri mikään, mutta hänestä oli hauskaa olla äidin huolenpidon kohteena, niin kuin kaikista pikkuisista on.

–

”Voi Rolf-raukkaa” isälle sanottiin, ja se tuntui isästä pahalta.

Isä ei halunnut, että Rolfia sanottiin raukaksi, koska isä oli reissuillaan, siellä ja täällä, nähnyt, että maailma on paikka, jossa ressukat ja raukat eivät selviä hengissä. Ja paitsi että isä halusi Rolfin selviävän, isä halusi Rolfin menestyvän ja tulevan onnelliseksi.

”Pikkuressukat eivät ole tässä maailmassa turvassa.” Isä mietti. ”Jokaisella ressukalla ja raukkaparalla on mahdollisuus kasvaa isoksi ja vahvaksi, mutta siihen tarvitaan omaa tahtomista, päättäväisyyttä ja huonojen päivien sietokykyä. Siihen tarvitaan omaa päätöstä toimia näin, tai noin. Välinpitämätön ei voi olla.”

Visenttisuvun riidellessä visenttien kotimetsä pieneni pienenemistään, koska ihmiset rakensivat sinne suuren sodan jälkeen uusia koteja. Ihmisillä oli kova tahto elää mukavasti ja iloita vapaudesta. Uusia ihmisvauvoja syntyi koko ajan enemmän, ja visenttivauvoja vähemmän. Yhä enemmän ihminen valtasi tilaa itselleen.

Eikä riittänyt se, että visenteiltä vietiin koti. Ihmiset myös metsästivät visenttejä, joista saivat itselleen ruokaa ja lämpimiä turkiksia.

Jotta visentti olisi pärjännyt vapaana tässä maailmassa, visentin olisi pitänyt valtavalla vimmalla hakea uutta laidunmaata, mennä aina vain pidemmälle erämaihin ja sysimetsiin, ja kokeilla rohkeasti uusia tapoja elää.

Tämän Rolfin isä tiesi. Hän tiesi myös, että visenttien tulevaisuus olisi visenttilasten käsissä. Hän pelkäsi, ettei visenteillä olisi mitään toivoa, jos suvun lapset eivät oppisi hengissäpysymisen ja selviytymisen taitoja.

–

Isä ei tiennyt mitä tehdä. Rolf nukkui yönsä äidin kyljessä ja lepäili päivisin heinäpedillä, ja katseli kun muut visentit leikkivät ja söivät ja juoksentelivat.

Joskus isä meni Rolfin viereen, ja kertoi pojalle tarinoita näkemästään sodasta.

Rolf tuhahteli isän tarinoille, ja sanoi: ”Äh. Aina minulta vaan vaaditaan jotakin. Ehkä sinä et rakasta minua sellaisena kuin olen.”

Ja siihen Rolfin isä vastasi rauhallisesti: ”Jokaisen isän tehtävä on kasvattaa poikasesta osaava ja onnellinen aikuinen. Kasvatus ei ole sitä että minä teen asiat sinun puolestasi, vaan sitä että opetan sinut tekemään asioita itse. Niin teen, koska rakastan sinua”.

Sitten isä jatkoi tarinoitaan. Rolf kuunteli hajamielisesti, kunnes taas kohta havahtui ja sanoi: ”Pyh. Sinä vain vertaat minua muihin visentteihin. Minä olen oma yksilöni.”

Ja Rolfin isä vastasi: ”Minä en vertaa, vaan kerron miten muut visentit ovat saavuttaneet unelmiaan. Haluan näyttää sinulle, että unelmien toteuttaminen on mahdollista. Mikään ei minusta olisi ihanampaa, kuin että sinä saavuttaisit juuri sen unelman, johon pyrit. Ja yksilö olet. Sen tiedän varmuudella. Sinä itse päätät omasta elämästäsi ja teet siitä juuri sellaisen kuin haluat.”

”Äh” Rolf huusi: ”Minä en ole aikuinen vielä”.

Lempeästi isä vastasi: ”Et olekaan. Mutta pian olet. Me harjoittelemme vastuuta nyt, jotta se ei aikuiselämän ensimmäisenä aamuna rysähdä sinun päällesi yhdellä kertaa. Haluan, ettei mikään vastuu rusenna sinua, vaan vahvistaa. Että sinä olet valmis tekemään päätöksiä ja kohtaamaan myös vastoinkäymisiä.”

–

Kerran isä lähti käymään kaukaisella laitumella. Visenttisuku oli hermostunut. Rolfin isä oli ollut tämän visenttilauman johtaja jo kauan. Nyt visenttisuku seisoi laakeankallion laidalla ja silmäili epäröiden ympäristöä. Ne tarkkailivat toisiaan ja metsän muuta elämää pelokkain silmin. Pedot voisivat tulla milloin tahansa, mistä tahansa.

Äiti sanoi Rolfille: ”Tule äidin syliin nukkumaan, Rolf. Sylissä olet turvassa”.

Rolf otti askelen äitiään kohti mutta pysähtyi äkisti, ja vastasi äidille: ”Ei, äiti. Lauma ei olisi turvassa jos kaikki nukkuisivat. Minun täytyy pitää koko laumasta huolta, kun isä on poissa.”

Niin Rolf ilmaisi oman mielipiteensä, ensimmäistä kertaa.

Kun Rolfin isä palasi matkaltaan, se kuuli isoisän päivittelevän sitä, miten vaarallista pienen visenttiressukan on kuljeskella niityllä yksikseen.

Silloin Rolfin äiti sanoi: ”Minun poikani ei ole mikään ressukka ja raukkaparka. Hänen isänsä on kasvattanut hänestä vastuullisen visentin, joka tekee päätöksiä ja osallistuu yhteisiin töihin.”

Rolfin isä silmäili ylpeänä laumaansa, ja sanoi: ”Ja äitinsä huolenpidon ansiosta hänestä tulee viisas visentti, joka pitää huolta läheisistään, ja vastaa rakkauteen rakkaudella”.

Niin visenttiheimon riita loppui. Se oli Rolfin ensimmäinen uroteko.

–

Rolf alkoi luottaa itseensä. Hän oli jo aikamoisen aikuinen visentti, von Laakeankallionlaiduntaja. Eikä aikuisuus tietenkään rysähtänyt Rolfin päälle kuin meteoriitti taivaalta, vaan tavoitti hänet pikkuhiljaa, askel kerrallaan, niin kuin aikuisuus tekee.

Visenttisuku oli käynyt melkein olemattomaksi. Lopulta laakean kallion laitaniityllä laidunsi Rolfin lisäksi vain muutama visentti. Rolf katseli ympärilleen ja tajusi että isä oli ollut oikeassa; loppu uhkasi visenttejä.

Sitten tapahtui se, mitä visentit olivat pelänneet. Laakean kallion laitaan tuli ihminen.

–

Ihminen seisoi kiven takana, vain muutaman askeleen päässä Rolfista, ja tuijotti tätä silmät sirrillään. Sitten ihminen tarttui kädellään hitaasti selkäänsä kiinnitettyyn esineeseen ja kohotti esineen kohti Rolfia.

Rolf tarkkaili ihmistä ja mietti ankarasti. Hän ei ehtisi juosta pakoon. Hän ei pystyisi kaatamaan kiven takana olevaa ihmistä maahan. Hän ei pystyisi pelastautumaan.

Rolfin miettiessä ihmisen taakse tuli toinen, sitten kolmas, ja neljäs ihminen. Joukko puheli keskenään hiljaa kielellä, jota Rolf ei ymmärtänyt.

Rolf muisti isän tarinat sodasta ja sankaruudesta, ja Rolf muisti äitinsä huolenpidon. Sitten Rolf laski päänsä alas, ja teki ratkaisunsa. Hän kiljaisi kovaa, niin kovaa, että ihmiset hätkähtivät. Samalla Rolfin takana laiduntaneet muut visentit pinkaisivat juoksuun ja pakenivat turvaan metsän siimeksiin.

Rolf ajatteli: ”Viimein olen vastuullinen aikuinen. Se, joka tekee päätöksiä, ja pitää perheestään huolta.”

Sitten Rolf kääntyi lauhkeasti ihmisiä kohti, ja alistui kohtaloonsa.

–

Tiedätkö? Vaikka maailma on joskus epäoikeudenmukainen ja vaarallinen paikka, se voi olla myös jotakin aivan päinvastaista. Rolf joutui elämänsä kiperimpään paikkaan rakastettuna, hyvin kasvatettuna ja vastuullisena visenttinuorukaisena, ja sattuma puuttui peliin.

Ihmiset juttelivat keskenään: ”Tässäpä vasta komea visentti. Se kiljuu komeasti, mutta on lauhkea kuin lammas. Siitäpä tulisi sopuisa asukas meidän kuninkaamme uuteen eläintarhaan.”

Ja ihminen kurotti selkänsä takaa ottamaansa esinettä, joka osoittautui lassoksi. Rolf sai silmukan kaulaansa.
Niin Rolf von Laakeankallionlaiduntaja antoi vangita itsensä.

Mutta voitko kuvitella? Lassoa pitelevän miehen takana oli toinen ihminen, joka osoitti Rolfia valtavalla pyssyllä. Jos asiat olisivat menneet ihan hilkunkin verran eri tavalla, jos Rolf olisi hyökännyt tai pyrkinyt karkuun, Rolf olisi ammuttu.

Onneksi Rolf oli oppinut paljon ja osasi tehdä rohkeita ja itsenäisiä päätöksiä.

–

Vähän myöhemmin Rolfista tuli Berliinin eläintarhan suuri vetonaula. Siellä tapaamansa viehättävästi turpeelta tuoksuvan visenttitytön kanssa hän sai kuusi visenttivauvaa, jotka aikuisina päätyivät eläintarhoihin kaikkialle Eurooppaan, myös Korkeasaareen.

Luonnossa visentit kuolivat sukupuuttoon. Viimeinen vapaa visentti ammuttiin Puolassa vain muutamia viikkoja Rolfin vangitsemisen jälkeen.

Toki joku vanha aatelisvisentti vertailisi Rolfia esi-isiinsä, ja sanoisi että tosivisentti ei alistu vankeuteen, että visentti on villi ja vapaa. Toisaalta visenttejä ei tänä päivänä olisi lainkaan, jos Rolfin kaltaiset visentit eivät olisi alistuneet vangittaviksi eläintarhoihin.

Minun mielestäni elossa oleva visentti on parempi kuin kuollut visentti. Ja pidän Rolfista. Ehkä olen vieläkin vähän haaveksivainen, uneksivainen ja töpeksiväinen höppänä, mutta kyllä kaikilla örriäisillä, pörriäisillä, dosenteilla ja visenteillä on paikkansa maailmassa.

Jopa pöyhkeät pörriäiset menettelevät, jos niillä on hyvä tarina kerrottavana. Minä olen kirjastotäti ja rakastan tarinoita.

Totta puhuen Rolfia ei vaivannut vankeudessa eläminen. Siellä hänen ei tarvinnut paljoa pakertaa. Ruokakin tuli tarjolle ilman hikoilua ja hössöttämistä. Pesulle pääsi, senkun vain käänsi kylkeä kun ihminen lähestyi ämpärinsä kanssa.

Visentti, jonka näin lapsena, oli tunnistettavissa von Laakeankallionlaiduntajaksi. Eipä sekään paljoa säntäillyt, pureksi ruohoa vain ja katseli kun muut touhusivat ympäriinsä.

Yritin saada sitä luokseni tarjoamalla heinätuppoa, ja kuvittelin sen vastaavan: ”Äh. Lähempääkin löytyy sapuskaa. Häntää kolottaa ja toinen sarvi kutisee. Taidan jäädä tähän mieluummin.”

Jos joskus satut liikkumaan Korkeasaaren suunnalla, käypä katsomassa onko siellä vielä Rolfin sukulaisia laiduntamassa. Tunnistat von Laakeankallionlaiduntajat siitä, etteivät ne ota turhia askelia, eivätkä suotta väsytä itseään painimalla tai piehtaroimalla. Seistä toljottavat vain, ja vilkaisevat sinua ehkä sivusilmällä.

Jos taas Korkeasaaressa sattuu olemaan hilluva ja heiluva visentti, sen täytyy olla visenttien toisesta suuresta sukuhaarasta, Makeanmättäänmärehtijöistä, jonka esi-äiti oli Mabel af Makeanmättäänmärehtijä.

Ja se se vasta onkin vauhdikas visentti-tarina, joka kaiken kukkuraksi päätyy siihen, että muutama erityisen villi ja hilluva visentti päätettiin palauttaa takaisin luontoon.

Mutta siitä kerron ehkä toiste lisää.